Kuntasektorilla yksi sangen usein eteen tulevista kysymyksistä on se miten omaa (tai kaverin) työtä ja sen tuloksellisuutta oikein mitataan? Jonkinlaisena epävirallisena totuutena elää käsitys siitä, että paitsi ettei kuntasektorilla tarvitse tehdä yhtään mitään (ja ei virkamiehet mitään osaakaan), niin tuota tekemättömyyttä ei myöskään voi millään mitata tai todistaa. Tämä siksi, koska määrittelemme oman työmme, luomme niille mittarit ja sitten vielä päälle valvomme omaa tekemistämme. Tämä kaikki palkitaan hyvillä eduilla, mukavalla palkalla ja pitkillä lomilla, noin kärjistäen.

1700-luvun Englannissa tätä “tekemistä” olisi kutsuttu verbillä fudgel, joka viittaa nimenomaan aktiin, jossa teeskennellään työskentelevämme, mutta itse asiassa emme tee yhtään mitään. Kyseessä on siis tässä mielessä taito, ei niinkään laiskuuden muoto tai esimerkiksi ominaisuus, vaikka varmasti laiskuudesta ei “fudgeloinnissa” mitään haittaakaan ole; se on ikäänkuin “fudgelointiin” sisäänrakennettu Lean-järjestelmä. Ja kukaanhan ei ole niin laiska kuin kaupungin virkamies, tietää moni.

Totta toinen puoli vai?

Jotta jotain voidaan mitata, niin ensiksi pitää olla jotain jota tehdään siten, että siitä syntyy jonkinlaisia konkreettisia ja mielellään näkyviä tuloksia tai vähintään jonkinlaista vaikuttavuutta muuhun kuin tekijään itseensä. Eli kun puhumme työn mitattavuudesta puhumme itse asiasta sen merkityksestä – suoraan tai epäsuoraan – toisten ihmisten elämään. On äärimmäisen tärkeää myös huomata, että tämä vaikuttavuus voi olla luonteeltaan positiivista, neutraalia tai negatiivista: toisin sanoen oma työ voi toimia katalysaattorina tai osana tekemisen ketjua, jossa jokin konkreettinen asia etenee; se voi olla työtä, jolla ei ole vaikutusta suuntaan tai toiseen; tai se voi olla muita työllistävää siinä mielessä, että joku toinen joutuu tekemään jotain ylimääräistä, jotta edelleen siihen konkreettiseen (ja mitattavaan) lopputulokseen päästään.

Siinä missä mittareiden keksiminen on tärkeää, niin yhtä tärkeää on niiden mielekkyys ja sopivuus omaan työhön. Esimerkiksi monia kaupunkien järjestämiä palveluita on pakko mitata rahassa (joka on rajallinen resurssi), mutta varsinainen vaikuttavuus on mitattavissa huomattavasti pehmeämmillä mittareilla. Siksi en nyt puutu näihin, koska se ei kuulu alaani. Sen sijaan tarkastelen tässä kaupungin elinvoimatehtävää, johon taloudellinen vaikuttavuus kuuluu mitä suurimmassa määrin.

Välihuomautus: kaupungin elinvoimatehtävistä kulttuuri on tässä yhteydessä hyvä tarkastella erillään elinkeinokehittämisestä, joka on siis oma rootelini, olkoonkin että myös kulttuuri on elinkeino. Siksi myös mittaus menee tälle rajaukselle alisteisesti.

No miten se mittaus ja mittarointi voisi sitten mennä? Ensinnäkin on tärkeää, että mittari on yksiselitteinen, yksinkertainen ja sen sisältämät määreet ovat niin vähän tulkinnanvaraisia kuin vain mahdollista. Mittarissa ei siis saa olla vaaraa tulla tulkituksi väärin, jotta ei juututa keskusteluun siitä mitä mittari oikein mittaa ja mitä se ei toisaalta mittaa. Samoin mittarissa pitää olla selkeä toimija, koska on totta, että usein mitattava asia jää leijumaan, koska mittarointia ei koeta henkilökohtaiseksi tai omaan työhön liittyväksi. Sama pätee tavoitteisiin. Jos vaikkapa tavoitteemme on “Elinvoimainen Järvenpää”, niin yleensä joudumme käyttämään melkoisissa määrin aikaa keskusteluun siitä mikä meidän tavoiteasetanta itse asiassa ihan konkreettisesti edes on, koska sanana elinvoima on hankala määrittää.

Olen itse ratkaissut asian siten, että mittaan jatkossa kaiken viikonloppuna kuntosalilla keksimälläni mittausapparaatilla, joka mielestäni tyhjentää pajatson suht hyvin suhteessa kaikkiin muihin mittareihin. Kuten “vanhalta” konsultilta vain voi odottaa, esitän sen tässä nelikenttä-muodossa:

Idea on yksinkertainen: jokaisella mitattavalla asialla on jonkinlainen taloudellinen vaikuttavuus, joka liikkuu akselilla vähäinen-suuri; samoin jokaisella asialla on organisatorinen vaikuttavuus, joka liikkuu akselilla sisäinen-ulkoinen. Helppoa. Nyt sitten suoraan ihan käytännön esimerkkeihin.

Tässä tarkastelussa on kaksi hiljattain eteenpäin mennyttä projektia, johon yksikköni on ollut ensisijaisesti vaikuttamassa: Perhelä-korttelin myynti YIT Suomi Oy:lle 8.1.2020 sekä maailman ensimmäinen sijoittumispalveluihin keskittyvä tekoäly-palvelu. Huomioitavaa on, että rastien sijoittelu nelikenttään on viitteellinen, ei tieteellisen tarkka.

Ensiksi käsittelyyn Perhelä, jossa korttelin myyntihinta, 10000000€, on jo itsessään toki korkea taloudellinen vaikuttavuusluku, mutta tätä nostaa tottakai jatkossa itse investointi (n. 150milj€) sekä kumulatiivisesti ajan myötä tulevat vero- ja muut tulot. Näin ollen se menee mittarin yläkulmaan, koska vastaavia hankkeita ei ihan heti ole näköpiirissä Järvenpäässä, saati edes oikein muualla Suomessakaan. Koska hanke koskettaa erittäin laajalti muita kuin pelkästään kaupungin virkamieskuntaa tai edes pelkästään järvenpääläisiä, on myös ulkoinen vaikuttavuus melkoisen korkea.

Tekoäly-palvelumme sen sijaan ei ole samalla tavalla taloudellisesti (vielä) merkittävä, ei ennenkuin sen tuloksia pystytään todentamaan vaikkapa jonkun suoran investoinnin myötä. Tottakai tekoäly vähentää automaatiotasolla ihmistyötä ja säästää sikäli rahaa, mutta varsinainen ansainta antaa odottaa itseään. Koska tekoäly koskettaa kuitenkin jo nyt huomattavaa määrää ulkoisia kumppaneita (olkoonkin, että he eivät sitä itse vielä tiedä), rohkenen laittaa ulkoiseksi vaikuttavuudeksi melko korkean arvon.

Kun nyt olemme tarkastelleet kahta olemassa olevaa projektia ja mittauttaneet ne nelikenttään, voimme määritellä “vaaran vyöhykkeen”, jossa ei ole hyvä elinvoimatehtävissä liikkua, koska tämä ei toteuta nyt tässä määriteltyä tavoitetta eli pyrkimystä mahdollisimman suureen (positiiviseen) taloudelliseen ja ulkoiseen vaikuttavuuteen. Se on sisäistä, taloudellisesti vähäistä vaikutusta omaavaa tekemistä. Tekemistä, joka pakenee mitattavuutta ja on, no, sitä “fudgelointia”.

Marko

Järvenpään kaupunki on maailman ensimmäinen tekoälyä kasvuyritysten sijoittumispalveluissa hyödyntävä kaupunki.

Järvenpään kaupungin elinvoimapalvelujen BusinessJärvenpää -konseptin palveluvalikoimassa on otettu käyttöön tekoälyyn pohjautuva sijoittumispalvelu, jonka tavoitteena on houkutella täysin uudella tavalla kaupunkiin voimakkaassa kasvuvaiheessa olevia yrityksiä.

BusinessJärvenpää etsi marraskuisessa tekoälypilotissaan terveysteknologiaan erikoistuneita kasvuyrityksiä, joilla on valmis tuote, riittävän vahva rahoituspohja sekä mahdollisuus hyötyä Järvenpään elinkeinokytköksistä Aasiaan.

Tekoäly seuloi tuhansista yrityksistä Järvenpäälle kuusi potentiaalisinta

Haussa mukana olleet yritykset rajattiin maantieteellisesti Eurooppaan ja Israeliin, joissa on yli 120 000 varteenotettavaa kasvuyhtiötä. Teknologista rajausta ei asetettu, vaan tekoälyn annettiin ajaa yritysanalyysit 150 eri datapistettä hyödyntäen.

Tärkeimmät valintakriteerit olivat yrityksen voimakkaan kasvun tunnusmerkit, kuten rahoitus, vertailutiedot verrokkiyrityksiin, merkittävimmät partnerit ja asiakkaat, henkilöstön kasvu sekä muut vastaavat mittarit.

Järvenpään kriteereihin sopivien 935 yrityksen joukosta seuloutui loppusuoralle 22 teknologiayritystä, joista kuusi rankattiin erityisen potentiaaliksi. Tavoitteena on aloittaa yhteistyö vähintään kahden yrityksen kanssa jo nopealla aikataululla.

– Seuraavassa vaiheessa edistämme näiden yritysten sijoittumista mahdollisimman kevyellä tavalla Järvenpäähän. Yritykset pystyvät verkostoitumaan paikallisesti ja ristiin tuotteistamaan palveluitaan paikallisten, niin ikään kasvuhakuisten yritysten kanssa. Kutsumme tätä ratkaisua ”pilvi-investoinniksi”. Uskomme, että digitaalista investointia seuraa väistämättä myös fyysinen investointi, Järvenpään kaupungin elinvoimajohtaja Marko Lehenberg kertoo.

Manuaalisesti mahdoton tehtävä muuttui vain kahden viikon projektiksi

Tekoälyä hyödyntävä palveluprosessi on tehokkuudessaan ylivertainen verrattuna perinteiseen, ihmisvoimin tehtävään analyysiin. Tuhansien yritysten läpikäyminen ei manuaalisesti ole mahdollista, sillä dataa on käsiteltävänä valtava määrä. Kalliit ja hitaat konsulttitoimeksiannot ovat uuden palvelun myötä historiaa.

Teknologisena kumppanina Järvenpään kaupungilla toimi suomalainen tekoäly-yritys Catapult International Oy, jonka asiakkaina on suuria, kansainvälisiä pörssiyrityksiä, esimerkiksi Kone, Neste ja Fortum sekä lukuisat eurooppalaiset alojensa merkittävimmät yhtiöt teleoperaattoreista pankkeihin.

– On ollut hieno huomata, että Järvenpäässä halutaan hyödyntää teknologian mahdollisuuksia ja säästää aikaa ja resursseja saaden samalla tuloksia, jotka eivät ennen olleet edes mahdollisia, toteaa kehitysjohtaja Paavo Beckman.

Skaalattavissa oleva palvelu kaupungeille

Uuden palvelun uskotaan vievän eteenpäin paitsi jo kaupungissa toimivia yrityksiä, niin myös alueelle tulevaisuudessa sijoittuvia toimijoita. Tällä tavalla toimien Järvenpään kaupunki haluaa ravistella vanhaa tonttimyyntiin keskittyvää elinkeinopolitiikkaa.

– Tuotteistimme sijoittumispalvelut täysin uudella tavalla, vanhaa tahkoa on kaupungeissa pyöritetty riittämiin. Liiketoiminta on jo digitaalista ja siksi myös kaupunkien sijoittumispalveluiden tulee pystyä toimimaan digitaalisia keinoja hyödyntäen, joista yksi mielenkiintoisimmista on juuri tekoäly, Marko Lehenberg kertoo.

Järvenpään kaupunki haluaa toimia muutoinkin edelläkävijänä robotiikan ja automatisaation edistämisessä.

­– Esteitä olla maailman paras tällä alalla ei ole, toteaa Lehenberg.

Lokakuun alkupuolella oli taas se aika vuodesta, kun kiinteistökehittäjät, rakennuttajat ja investorit kokoontuivat jättimäisille ExpoReal-messuille Müncheniin, Saksaan. Paikalla oli kaiken kaikkiaan 2190 näytteilleasettajaa 45 maasta sekä 46000 osallistujaa 76 maasta; kyseessä on siis kaikilla mittakaavoilla jättimäinen tapahtuma, joka tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta.

Olimme tänä vuonna viisastuneet viime vuodesta sikäli, että buukkasimme noin kaksikymmentä investoritapaamista jo etukäteen, jonka lisäksi meillä oli luonnollisesti jälleen miehitys Helsingin ja sitä kautta koko Suomen ständillä. Missiomme oli siis harvinaisen selvä: pyrkiä löytämään mahdollisimman monta toimijaa, jotka saattaisivat olla halukkaita investoimaan Keski-Uudellemaalle ja Suomeen. Kaikki hyvin siis?

Kyllä ja ei. Ensinnäkin investoritapaamiset olivat äärimmäisen hyödyllisiä ja niistä seurasi välittömiä neuvotteluja useista potentiaalisista investoinneista. Toisaalta kuitenkin investointisyklien ollessa pitkiä ja myös epävarmoja, en voinut välttyä ajatukselta miten tämän kaiken voisi edelleen tehdä huomattavasti paljon tehokkaammin tai ainakin millaista “perinteistä” messutoimintaa tukevaa invest-in toimintaa voisimme kehittää?

Maailman historian ensimmäiset messut pidettiin tiettävästi Lontoossa 1756. Nykyään järjestetään noin 32000 messutapahtumaa maailmanlaajuisesti, keräten lähes viisi miljoonaa näytteilleasettajaa ja yli 300 miljoonaa vierailijaa. Näytteilleasettajat käyttävät vuositasolla rahaa messuihin lähes 120 miljardia euroa. Vaikka Lontoon messujen ja nykyisyyden välillä messut ovatkin siis kokeneet melkoisen muodonmuutoksen, niin on perusajatus pysynyt melko tavalla staattisena.

Olisiko koko messutoimintaa syytä ajatella täysin uusiksi?

Koska olen pitkin vuotta altistunut tekoälyn mahdollisuuksille, niin en tietenkään malttanut olla miettimättä uusiksi koko konseptia: koska esimerkiksi ExpoRealissa yli kahdentuhannen näytteilleasettajan ja neljänkymmenenkuudentuhannen osallistujan joukosta on äärimmäisen haastavaa löytää ainakaan kaikkia potentiaalisia asiakkaita tai kumppaneita, niin ehkäpä meidän olisi syytä irtaantua hetkeksi fyysisestä maailmasta ja astua rohkeasti digitaalisuuden sekä tekoälyn valtakuntiin?

Ajatellaan tilanne näin: maailmassa on tällä hetkellä noin 200 miljoona virallista yritystä ja yksin Kiinassa perustetaan arviolta päivässä noin 11000-13000 uutta yritystä. Se on paljon se. Koska uudet perustettavat yritykset ovat melko tavalla automaattisesti yrityksiä, joista jää jonkinlainen digitaalinen jalanjälki, niin tarkoittaa se käytännössä sitä, että niiden toimintaa, kasvua, rahoitusta ja henkilöstömäärää pystytään seuraamaan tiettyjen datapisteiden kautta erittäin hyvin.

Kun tähän lisätään yritysten toimiala, spesifi sektori, jolla ne omaa toimintaansa harjoittavat, niin alamme tiivistämään yritysmassaa yhä kapeammaksi. Esimerkiksi jos ajattelemme, että haluamme haarukoida yritykset, jotka operoivat koneteollisuudessa, niin todennäköisesti silti yrityskanta on miljoonia. Jos vielä tiivistämme hakua vaikkapa maanviljelyskoneisiin, niin edelleen puhumme todennäköisesti melko suuresta otannasta. Tämä on yleensä se taso, johon messut vuosimallia 2019 pysähtyvät: maatalouskoneisiin erikoistuneisiin messuihin, jotka ovat pääosin vieläpä lokaaleja tai sitten globaaleja ainoastaan kaikkein suurimpien toimijoiden osalta, jotka “kaikki” tuntevat jo etukäteen.

Näihin kohdistamme myös esimerkiksi kaupunkien invest-in toiminnassa markkinointi- ja myyntityötä, usein vaillinaisin tai täysin puutteellisin tiedoin siitä onko kyseinen yritys ylimalkaan edes investoimassa ja jos, niin millä kriteereillä? Tai toinen vaihtoehto on, että meihin ollaan yhteydessä suoraan sijoittuvan yrityksen tekemän markkinakartoituksen perusteella ja tällöin kilpailemme kaupunkien kesken hyvin pitkälti samoilla myyntiargumenteilla: kaikilla kun on maata, hyvä sijainti ja loistavat kulkuyhteydet.

Olen ajatellut investointien vaikutusta viime aikoina paljon ja päätynyt siihen, että meidän on syytä ajatella fyysinen investointi laajemmin, koska myös yritykset ja palvelut toimivat digitaalisessa ympäristössä. Kaupunkien tulisi siis pyrkiä olemaan digitaalisia sijoittumisalustoja, johon voimakkaasti kasvavat yritykset palveluineen sekä nopeasti skaalautuvat start-upit voivat integroitua, ilman fyysistä sijoittumista kaupungin rajojen sisälle. Tätä kutsun “digitaaliseksi invest-in” toiminnaksi tai ehkäpä parempi termi olisi cloud invest-in, koska omalla tavallaan tässä investoinnit tehdään “pilveen”.

Miten tämä voisi sitten käytännössä toimia? Ihan ensiksi haluan huomauttaa, että kyseessä ei ole jo melkein väsymiseen asti hoettu City-as-a-Service toimintamalli, vaan pikemminkin kaupungin elinkeinoelämän tiimoilta määrittyvä, todellinen palvelutarve. Eli toisin sanoen: jos vaikkapa Järvenpäässä on jokin tietty tarve jonkun tietynlaisen yritystoiminnan kehittämiseksi tai haluamme houkutella kaupunkiimme jotain tietynlaista yritystoimintaa, emme enää pyri (pelkästään) houkuttelemaan tämän alan yrityksiä sijoittumaan siten, että ne ostavat tontin ja rakentavat hallin, noin kärjistäen. Pikemminkin pyrimme mahdollistamaan yritysten läsnäolon kaupungissa ilman fyysistä investointia sillä tavoitteella, että yrityksen tuottama (yleensä uusi ja alueella ei vielä saatavissa oleva) palvelu tuodaan alueelle hyödyttämään ja vauhdittamaan kaupungissa jo toimivaa elinkeinoelämää.

Uskon myös siihen, että digitaalista läsnäoloa seuraa fyysinen läsnäolo, jos sitä nykypäivänä enää edes tarvitaan. Tästä syystä olemmekin käynnistäneet jo pilotin tekoälyä hyödyntävästä sijoittumispalvelusta, jonka tuloksia saamme käsittelyyn loppuvuodesta. Odotan mielenkiinnolla mitä ne ovat.

Marko

PS. Fyysiset investoinnit ja sitä kautta työpaikat ovat edelleen Järvenpään elinkeinoelämän selkäranka. Haluamme kuitenkin olla edelläkävijöitä, koska voimme, osaamme ja pystymme.

It was great to conquer Arctic15 Smart Cities track once more as BusinessJärvenpää hosted an insightful and inspiring early afternoon with extremely innovative case studies along with world-class speakers.

file9

One of the highlights of the track was eagerly anticipated 3D-based urban development showcase where I took the stage with CEO Petri Kokko from Sova3D. It was history in the making as no such audience collaborating, 3D city modelling exercise had been attempted before with actual city-level models. Needless to say, some excitement was in the air when opening the software as we were also pushing the limits of Cable Factory’s Internet connection with more than 2000 simultaneous visitors to the venue. But no risk, no results!

We not only succeeded in demonstrating how 3D-planning is done on a city scale but were also able to let the audience participate in the planning process while “building” the new Järvenpää city centre on the fly. During the 30 minutes showcase, a total of five tall buildings were added to the already existing model along with “Arch”, which was inspired by Eero Saarinen’s “Gateway Arch” in St. Louis. All of these ideas and models came from the audience as Petri and I interpreted them to the best of our abilities. Cool job.

file10.jpeg

A great experience and surely something we will further develop in the future!

Marko

What makes a city smart? By Gabriella Somos

Nowadays it seems like almost every city call themselves a smart city for one reason or another – it became such a catchphrase, so overused that the real meaning behind is getting hard to grasp. I was determined to dig beyond the hype so I turned to an expert. Marko Lehenberg from Business Järvenpää shared his take on the topic.

Growth-hacking in Järvenpää

Järvenpää, less than an hour drive North of Helsinki is growing fast – people actually want to go live and do business there and this makes all the difference. Excellent location and mobility also helps: despite the small physical size, there are 4 train stations and the airport is close by.

“We call Järvenpää a growth-hacking city, because we are openly dedicated to growth, and growing fast. We are bold, provocative, and we want to promote (and provoke) that it is okay to grow fast. We must be doing something right, because we see more than 2% annual growth, and we want to make that number even higher in the future. This is an open invitation for people with similar mindset to move here and make this city as smart as possible together.”

When talking about smart cities, the first step is to decide what makes a city smart. At the time of our interview, Marko is in Matera, Southern Italy, in one of the oldest towns in Europe and still finds aspects that make this historic town very smart in its own sense. Because for him, being smart has nothing to do with using the latest technologies. It all boils down to 3 key ingredients that are tightly connected: people, user experience and long-term planning.

People

“The most important thing cities have are its inhabitants. Cities that were designed with people and mind, their connection to the surroundings are the ones that are working. When you start the other way round, with technology and architecture, that’s when it goes wrong. For example, Brasilia (the capital of Brazil) was built in the middle of nowhere. It was decided that a city should be built here, it was carefully planned according to the latest trends by the best architects of the time – still, no one wanted to move there, strong incentives were needed in order to populate the city.”

User experience

“Matera has been here for a very long time: it’s a city made of stone, but the streets are still enjoyable to walk on, the old town is still here, and even though it wasn’t built thinking about how long will it last, here it stands. Paris is also a good example of the importance of user experience: it doesn’t need to be tech driven to be smart in its own sense. It gives you the feeling you want to live there and it works.”

Long-term planning

“Right now, everything revolves around technology. But technologies become obsolete fast: in 25-30 years, what we have now as cutting edge, will no longer be considered as such. So we are building for the next 25-30 years, not 500 and 1000. A shift in view is needed when planning a city, a smart city, to focus on more lasting aspects than technology, like user experience. The most interesting challenge that cities have now is to see how they will stand the test of time.”

And when it comes to identifying what prosperous cities have in common, Marko says: “Those cities succeed that are tolerant towards different ideas, that welcome people who challenge the status quo, because this is how business, technology, science develops. Cities that are truly smart make room for people to fulfil their potential, they make it easy for them to try and see how it goes by eliminating bureaucracy and by creating a supportive environment. This is what we are working towards in Järvenpää as well. I believe when we do this, then all is going to be well.”

Teimme Järvenpään kaupungille pelillistämiseen perustuvan kaupunkikehittämisen työkalun, jolla voimme ohjelmoida keskustan pitkäaikaista suunnittelemista, mutta ensin hieman taustoitusta.

Järvenpään perustamisvuonna 1951 kaksi kolmasosaa maailman väestöstä asui vielä maaseudulla ja kaupungistuminen oli periaatteessa olemassa olevien kaupunkirakenteiden leviämistä ulospäin keskustoista lähiöiksi ja esikaupunkialueiksi. 2051, satavuotisjuhlavuonna, tämä lukema on kääntynyt täysin päälaelleen ja jo kaksi kolmasosaa maailman väestöstä asuu kaupungeissa. Lisäksi kaupungistumisen megatrendi on kohti tiiviimpää kaupunkirakennetta, tehokkaampaa maankäyttöä sekä korkeampaa rakentamista.

Läpi historian olemme voineet todeta kaupunkien merkityksellisen roolin osana uusien innovaatioiden syntyä, yrittäjyyden muotojen kehittymistä sekä erilaisten ihmisten ja ajatusten paikkana kohdata toisensa. Nykyään puhutaan kaupungeista palvelualustoina (City-as-a-Service), jolla tarkoitetaan itse asiassa juuri sitä samaa tehtävää, jota kaupungit ovat jo tuottaneet läpi olemassaolonsa. On myös hyvä muistaa, että kaupungit ovat historiallisesti huomattavan pysyviä rakenteita verrattuna esimerkiksi valtioihin. Voidaan siis sanoa, että kaupungeissa asuminen on osa kaikkein tyypillisintä tapaa ilmaista ihmisen kulttuurillista, taloudellista ja sosiaalista ydintä.

Kaupungistuminen tuo mukanaan myös haasteita, joista yksi isoimmista liittyy energiatehokkuuteen, joka taas liittyy voimakkaasti esimerkiksi joukko- ja erityisesti raideliikenteen hyödyntämiseen. Esimerkiksi Atlanta tuottaa kymmenen kertaa enemmän kasvihuonepäästöjä suhteessa asukasmäärältään samankokoiseen Barcelonaan, johtuen pääosin kahdesta toisistaan riippuvaisesta asiasta. Atlantan pinta-ala on 4280km2, kun taas Barcelonan vain 192km2. Lisäksi Barcelonassa joukkoliikenne toimii tehokkaasti raiteita pitkin, kun taas Atlantassa näin ei ole.

Vaikka Järvenpää ei kokoluokaltaan Barcelona olekaan, niin kaupunkisuunnittelun logiikan kannalta nämä esimerkit antavat hyvän pohjan miettiä viimeaikaisen Järvenpää-ilmiön taustoja globaalissakin mittakaavassa. Suomen neljänneksi tiheimmin asuttuna kaupunkina Järvenpää on yhden taajaman ja neljän rautatieaseman kunta. Olemme jo DNA-tasolla resurssiviisas kaupunki. Tämä tuo mukanaan valtavan edun suhteessa nykypäivänä vaadittaviin edellytyksiin kasvulle ja tehokkaan palveluverkon luomiselle. 1950-luvun haasteet ovat 2050-luvun vahvuuksia.

Järvenpään keskustan ns. Perhelän kortteliin suunnitellaan tällä hetkellä YIT Suomi Oy:n toimesta tehokasta, mutta pehmeällä tavalla koko kaupunkia palvelevaa rakennuskokonaisuutta. Järvenpään keskustasta on mahdollista rakentaa Suomen mittakaavassa poikkeuksellinen alue, jossa toimivat kaikki maailmallakin kaupungistumisen megatrendejä ohjaavat vahvuudet. Näiden vahvuuksien kautta Järvenpää voi näyttää myös muille esimerkkiä siitä miten kokonainen kaupunki pystyy muuntumaan aidoksi palvelualustaksi, joka edistää innovaatioiden ja palvelujen kehittymistä vielä vuonna 2051 – ja toki pitkään sen jälkeenkin.

Ja niin, tuosta kuvassa olevasta “parkkikiekosta”. Halusimme kehittää pelillistämisen ideaa hyödyntävän työkalun, joka pitäisi keskusta-alueen (ja jatkossa myös muidenkin alueiden) suunnittelun oikealla tasolla liikkuvaksi siten, että toisaalta mitään tärkeää perspektiiviä ei jätetä huomiotta, mutta toisaalta kuitenkin siten, että ajattelu ei harhaile.

Pari sanaa kiekon toiminnan logiikasta. Ensimmäisellä kehällä on suunnitteluperiaatteiden kehä, johon on valikoitunut mielestämme neljä keskeisintä prinsiippiä: käyttäjäystävällisyys, kokemuksellisuus, visuaalisuus ja turvallisuus. Seuraava kehä on “entry point”, joka ohjelmoi keskusta-alueen kannalta tärkeän toiminnallisen ulottuvuuden. Vihdoin uloin kehä muodostaa toimijatason, jossa jokainen “hahmo” operoi suhteessa aiempaan kahteen kehään.

Eli esimerkiksi näin: jos valitaan keskusta-alue, käyttäjäystävällisesti, kaupunkitilat ja tapahtumajärjestäjät, niin tällöin meillä on selvä ajattelua ja suunnittelua ohjaava perspektiivi, joka on huomioitava koko keskusta-alueen kehittämisessä. Toisaalta tämä ei kuitenkaan riitä, sillä jos ulointa kiekkoa liikuttaa vaikka kohtaan “digivieras”, niin tämä tarjoaa jälleen uuden perspektiivin puntaroitavaksi, jolloin nämä perspektiivit eivät saa olla ristiriidassa keskenään. Ja edelleen esimerkiksi “pendelöijä” tai “pyöräilijä” muuttaa perspektiiviä hieman, puhumattakaan jos pyöritetään sisempää kehää vaikkapa asentoon “pysäköinti” tai sisintä kehää asentoon “turvallisuus”.

Kun koko kiekon kaikki eri perspektiivit lasketaan yhteen saamme luvuksi näinkin itsestään selvien muuttujien kautta peräti 4*8*16=512 eri perspektiiviä. Yhtään vähempää ei tosin kaupunkikeskustan uudelleenrakentamisen yhteydessä ole varaa puntaroidakaan.

Seuraava steppi onkin sitten digitalisoida tämä malli, mutta siitä myöhemmin. Ja kiitos vielä Ohoi Creativelle hienosta graafisesta ilmeestä!

D3DUN4zW0AAK_TK

Marko

Syyskuun toisella viikolla järjestettiin vuotuiset Expo Real -messut Münchenissä, Saksassa ja Kuuma-kuntien edustus oli ensimmäistä kertaa yhdessä paikalla Helsinki Ring of Industry sateenvarjon alla. Tapausta voidaan pitää kuntasektorilla jokseenkin saavutuksena, sillä yleensä tapana ei ole ollut toimia usean kunnan itsenäisen nimen “unohtavan” brändin kautta, vaan pikemminkin kilpailla keskenään kansainvälisillä messuilla ja operoida yksin koko maailmaa vastaan.

Nyt peräti useampi kaupunki (Vantaa, Espoo, Turku, Tampere) yhdisti voimansa osaksi Helsingin kaupungin ständiä, Kuuma-kunnat osana tätä kokonaisuutta. Jotain on siis vihdoin alettu tehdä oikein, koska Suomen kokoisessa maassa ei kerta kaikkiaan ole varaa tehdä samoja asioita jokaisen keskisuuren tai edes suurenkaan kaupungin toimesta. Nyt Kuuma-seutu eli kymmenen kuntaa oli todennut yhteistyössä olevan sen verran enemmän voimaa, että yhtenäinen ilme oli mahdollinen.

Kuuma-kuntien kohdalla pyrimme omalta osaltamme löytämään markkinointiviestiimme sellaisen tulokulman, jolla paitsi erottaudutaan muista samalla ständillä majailevista kaupungeista, niin myös tuottamaan sellaista tarinaa, jolla laajemminkin saavutetaan huomiota. Mielestämme sellainen tarina totta vie löytyi, sen verran hyvän vastaanoton Conveniently Boring videomme ja koko markkinointi-ilmeemme sai. Sain kunnian pitää Kuuma-seudun puheenvuoron maanantaina Helsingin ständillä ja hauskana kuriositeettina mainittakoon, että raikas ja ennakkoluulottoman “tylsä” ilmeemme poiki muun muassa kansainvälisen lehtihaastattelun – mistä muut taisivat jäädä omine markkinointiviesteineen paitsi.

Kiitos vielä järvenpääläiselle mainostoimisto Senseille, joka tuotti meille mitä mainioimman markkinointivideon. Ensi vuonna uudelleen tylsyyden voimalla.

Marko

Huomasin erään Suomen kansallisopperassa töissä olevan tuttuni Facebook-päivityksestä, että kyseinen organisaatio etsii töihin data-analytiikan asiantuntijaa. Rekrytoitavan henkilön keskeisenä tehtävänä tulee olemaan uuden asiakastieto- ja lipunmyyntijärjestelmän toisena pääkäyttäjänä toimiminen vastaten asiakasdatan laadusta ja analyysistä, ja tuon analyysin pohjalta kehittää uusia digitaalisen asiakkuusmarkkinoinnin ja -viestinnän malleja. Koska nyt ollaan niin asian ytimessä kuin vain voidaan olla, niin otanpa pienen ajatusleikin tämän työnkuvan siirtämisestä tänne kuntasektorille.

Ensinnäkin – ilman mitään henkseleiden paukuttamista tai muutakaan rehvastelua – uskallan väittää, että olen koko viranhaltijaurani meuhkannut data-analytiikasta ja sen suomista mahdollisuuksista silloin, kun yritämme ymmärtää ja viime kädessä palvella omia asiakkaitamme: kuntalaisia, yrityksiä, yhdistyksiä ja niin edelleen. Olen istunut lukuisissa kehittämisiltamissa ja seminaareissa, joissa on pohdittu paitsi kuntalaisten osallisuuden parantamista kunnan päätöksenteossa, niin myös sitä miten viestintä (joka on iänikuinen ongelma oikeastaan riippumatta missä toimitaan) toimisi paremmin kunnan toimesta kuntalaisten suuntaan ja toisaalta kuntalaisten suunnasta kunnan (lue: viranhaltijoiden) suuntaan. Kaikissa keskusteluissa on loistanut poissaolollaan yksi keskeisimpiä välineitä, jolla tuo interaktio voitaisiin mahdollistaa eli data-analytiikka.

Miten tämä sitten oikein toimisi? Otetaanpa esimerkki tai parikin. Yleensä kun haluamme luoda kuntalaisille uusia palveluita, prosessi etenee siten, että ensin jollain aloitteella uutta palvelua kaivataan ja halutaan, ja sitten sen toteuttamista aletaan suunnitella ja valmistella. Järjestämme kuntalaisiltamia tai muita vastaavia tapahtumia (joissa ei siis ole mitään vikaa, jotta kukaan ei ymmärrä minua tässä yhteydessä väärin), tarkoituksenamme saada käyttäjälähtöistä palautetta jo suunnitteluvaiheessa koko prosessin tueksi. Pidämme siis kärjistäen tupailtoja, joissa kysellään, että mitäs mieltä ollaan? Kun nämä “kuntalaissiteraatiot” on käyty – ja menen nyt päätöksenteossa erittäin mutkat suoriksi ja jätän kaiken byrokratian tässä sivuun – meillä on tuotannossa jonkinlainen palvelu, joka pyrkii vastaamaan alkuperäiseen tahtotilaan ja kenties tarpeeseenkin.

Toinen hyvinkin normaali skenario on jo olemassa olevan palvelun uudistaminen, joka mukailee edellä mainittua uuden palvelun luomisprosessia sillä erotuksella, että tarve ilmenee yleensä sitä kautta, että palvelusta katoavat hiljalleen käyttäjät (tai niitä ei sinne edes koskaan ilmesty), syystä tai toisesta – tätähän ei tiedetä, kun ei ole tästä kerättynä dataa. Näin kumpuaa tarve uudistaa itse palvelu, mutta tietämättä miten ja miksi lähdemme yleensä uudistamiseen melko tavalla nollatilanteesta eli käytännössä aloitamme saman prosessin kuin edellä kuvattu on. Ympäri mennään, yhteen tullaan siis.

Data-analytiikka mahdollistaisi huomattavan paljon tämän kaltaisissa suunnitteluprosesseissa. Kun aikaisempi toimintatapa reagoi aina jälkijättöisesti ärsykkeisiin, datan kautta saatava analyysi mahdollistaisi suunnittelun ja päätöksenteon etukenossa. Ajatellaanpa vaikka konsulttiselvityksiä (joita en taaskaan vastusta, mutta totean kuitenkin niiden tarpeellisuusasteen vaihtelevan suuresti), joissa konsulttiyritys X selvittää kunnalle Y miten kuntalaisia voitaisiin paremmin aktivoida mukaan kunnan päätöksentekoon. Tarjouskilpailutuksessa hinnaksi muodostuu suorastaan maltillinen 23000€ (hinta vetäisty hatusta, mutta suuntaa-antava), joka sisältää muutaman workshopin, haastattelukierrokset (joissa haastatellaan ne samat ihmiset taas kerran, mukaan lukien tilaavan organisaation viranhaltijat) sekä tietenkin loppuraportin toimenpidesuosituksineen. Raportin tilaajan vastuulle jää se miten tuotoksia hyödynnetään ja jos, niin alkaa uuden palvelun suunnitteluprosessi, jonka logiikkaa avasin jo aiemmin.

Sen sijaan jos pyrkisimme hyödyntämään dataa jo lähtökohtaisesti vastaavan työn tekemiseen tietäisimme jo ennalta koko tämän selvityksen tulokset ja tukun muita vaikuttumia ja indikaattoreita, joita ei kattavinkaan konsulttiselvitys pysty mittamaan; ihmisten oikea käyttäytyminen etunenässä. Jo nyt kunnalla on tukku järjestelmiä, jotka keräävät asiakas- ja kävijätietoja eri lähteistä, mutta tällä kertyneellä datalla ei juuri tehdä mitään, saati että sitä yritettäisiin naittaa muiden järjestelmien tietojen kanssa yhteen (ja ymmärrän tässä sekä käytännön että juridiikan ongelmat). Datalla tai pikemminkin tiedolla johtaminen ei ohjaa toimintaa, vaan data toteaa tilanteen silloin, kun sitä joku keksii kysyä.

Jos useamman järjestelmän tiedot pystyttäisiin kuntakohtaisesti kokoamaan yhteen järjestelmään, saisimme data-analytiikan avulla selville ihmisten liikkumiseen liittyviä tietoja, joita voitaisiin käyttää infran ja tieverkoston kehittämiseen; asumiseen ja työssäkäyntiin liittyvää tietoa, joka ohjaisi palvelujen ja liiketoiminnan sijoittumisen suunnittelua; vapaa-ajan mieltymyksiä ja kulttuuripalveluiden käytön tietoa, joka määrittelisi millaisia uusia trendejä on näköpiirissä ja mitkä ovat keskimääräiset käyttäjämäärät; yritystietoa (jota muuten yritän itse hyödyntää), jolla tiedämme millaisia yrityksiä alueelle syntyy ja muuttaa, millä toimialalla ne toimivat, miten niillä menee ja mitkä ovat niiden tarpeet; ja miksei kirjastopalveluiden käytön tietoa, joka ohjaisi vaikka kunnan järjestämien tapahtumien luonnetta hyödyntäen ihmisten lukutottumuksia. Ja kun nämä kaikki yhdistetään isoksi datamassaksi, josta voidaan louhia haluttua ohjaustietoa, meillä on käytössä data-analytiikan perusmateriaali, jota voisimme hyödyntää pyrkiessämme rakentamaan kunnasta elinvoimaisen, mielenkiintoisen ja haluttavan paikan asua ja yrittää.

Toki tämä kaikki vaatii erään merkittävän ehdon toimiakseen ja se on kunnallinen (eli kunnan ylläpitämä) järjestelmä, joka tämän kaiken datan yhteen kumuloisi. Ja se ainakin toistaiseksi meiltä puuttuu eikä näköpiirissä ole välitöntä ratkaisua, kuten on Oopperalla uuden asiakastieto- ja lipunmyyntijärjestelmän kautta.

Vai kuinka monen ihmisen olette kuulleet sanovan, että Facebookin viestintä ei pelaa? Tai ettei Googlen mainonta osaa “arvata” milloin piilolinssit on loppu? Nyt provosoin: Jos Google olisi keskiverto suomalainen kunta, niin se antaisi linssin tarvitsijan tehdä ostoaloitteen (mielellään useasti), pitäisi workshopin siitä halutaanko linssit laittaa silmiin vai korviin, ja pistäisi asiakkaalle postiin kahden vuoden päästä silmälasit tai kiikarit – näkee meinaan niilläkin.

Täytyykin siis jatkaa meuhkaamista vielä ainakin jonkin aikaa.

Marko

Olen menossa tänään maanantaina 31.10. puhumaan kunnasta kumppanina Keudan järjestämään kumppanuusfoorumiin, ja ajattelin hieman verrytellä ajatuksiani ja tulevaa esitystäni kirjoittamalla siitä millaisena kunta minusta kaiken elinvoimaisuusvaatimusten keskellä oikein näyttäytyy. Tämä jo siksikin, koska Tuusula on kuntana selviytynyt melko hyvin YLEn hiljattain tekemässä kuntatutkassa, jossa vahvuuksiamme olivat muun muassa useat elinvoimaisuuden mittareiksi luokiteltavat asiat.

Koska  pelillistäminen (engl. gamification) on ollut jo jonkin aikaa suoranainen megatrendi, niin pelillistän tämän ajattelukulun näin ollen minäkin.

Level 1. Kunta on käyttöliittymä eli sillä on oma “UX”

Kunta on kokemuksellinen tila ja paikka, joka välittyy reaaliaikaisesti jokaiselle pelaajalle, joita kutsumme tässä tapauksessa “kuntalaisiksi”. Käyttäjäkokemus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä millaisena kunta kuntalaisille näyttäytyy ja miten hyvin se vastaa kunkin kuntalaisen tarpeita niin pelattavuudeltaan, saavutettavuudeltaan kuin nautittavuudeltaankin; se on siis kunta-kuntalainen interaktio, jossa ilman kuntalaista ei ole kokemusta kunnasta ja ilman kuntaa ei ole “peliä”, jota kuntalainen voisi pelata.

Käyttäjäkokemusta ohjaa tietenkin tietyt odotukset ja toisaalta realiteetit, joiden kautta kuntalainen omaksuu omanlaisensa pelaajaroolin tuon käyttäjäkokemuksen sisällä. Jos odotukset ja kunnan käyttämisestä kertyvät kokemukset eivät kohtaa, on kuntalainen tyytymätön lopputuotteeseen ja alkaa aktiivisesti joko etsiytymään uuden käyttäjäkokemuksen äärelle eli hän tahtoo pelata jotain toista peliä (~ muuttaa toiseen kuntaan), kritikoi olemassa olevaa käyttäjäkokemusta (~ käy hakemassa haluamansa käyttäjäkokemuksen naapurikunnasta) tai lopettaa kokonaan pelaamisen (~ passivoituu kotiin tai lähibaariin). Yhtä kaikki, nämä ovat käyttäjäkokemuksen kannalta “bugeja”, joita haluamme pelin sujuvuuden takia välttää.

Level 2. Kunta on kuntalaisille “back-end-designer”

Kunta on käyttöliittymä, jota kuntalainen käyttää niillä laitteilla, jotka hänellä käytettävissä on. Kunta on taas “back-end-designer”, joka suunnittelee käyttöliittymän arkkitehtuurin ja infrastruktuurin, sen sieluna olevan “lähdekoodin” ja sen pelimoottorin, jolla kunta kuntalaiselleen “pelinä” pyörii ja näyttäytyy. Tästä syystä johtuen tämän koodin suunnittelussa on pyrittävä huomioimaan ne laitteet, joilla kuntalainen kuntaansa kulloinkin käyttää, koska epäsopivuudet johtavat jo edellä mainittuihin “bugeihin”.

Sikäli kun koko käyttöliittymä suunnitellaan liian monimutkaiseksi, vaikeaksi tai muutoin vain jokin tietty kohderyhmä (ja sen käytettävissä olevat laitteet) huomioiden, jää merkittävän pelaajamassan käyttäjäkokemus vajavaiseksi, sitä ei synny ollenkaan tai sitten pelaajat turhautuvat, koska kunnan suunnittelema käyttöliittymä ei pyöri heidän laitteillaan: muut pelaa, minä en.  Yhtä kaikki, lopputuloksena on niche-tuote, jollainen kunta ei tietenkään voi olla olematta samaan aikaan äärimmäisen epätyydyttävä muille kuin yleensä pienelle osalle kuntalaisia.

Level 3. Yritykset, yhdistykset ja kuntalaiset ovat kunnan “front-end-designereita”

Koska kunta suunnittelee taustalla pyörivän käyttöliittymän ja sen lainalaisuudet, niin yrityksiä, yhdistyksiä ja kuntalaisia tarvitaan suunnittelemaan vähintään merkittävissä määrin se mikä näkyy ulospäin; suuri osa pelin käyttäjäkokemuksesta on siis vapaasti koodattavissa. Toki kuntakin toimii front-end-rajapinnassa, koska aina ei ole täysin selvää rajaa siitä missä back-end loppuu ja front-end alkaa. Ihannetilanteessa nämä muodostavat muutoinkin saumattoman käyttäjäkokemuksen, jossa erilaisten toimijoiden tuottamat palvelut nivoutuvat huomaamattomasti osaksi kunnan suunnittelemaa käyttöliittymää.

Tämä liittyy elimellisesti siihen, että kunta ei pysty suunnittelemaan oikeaa käyttäjäkokemusta tuottavaa peliä kuin vain tiettyyn rajaan asti; lopusta vastaa itse pelaajat.

Level 4. Kunta on (avoimen lähdekoodin) alusta uusille kuntalaisuuden ja yrittäjyyden muodoille

Koska kunta haluaa aktivoida front-end-rajapinnan toteuttamaan mahdollisimman paljon käyttäjäkokemukseen liittyviä toiminnallisuuksia, niin kunnan täytyy tällöin toimia avoimena lähdekoodina, joka tarjoaa alustan erilaisille ratkaisuille kuitenkaan niitä liikaa rajoittamatta, mutta toki myös liian paljon vapauksia antamatta. Tämä on haastavaa, koska liiallinen pelaamisen vapaus saattaa johtaa käyttäjäkokemuksen huononemiseen monelta osin; esimerkiksi Detroitin autioituvilla alueilla käyttäjäkokemus voi olla tietyssä perspektiivissä erittäin hyvä, mutta pääosin keskimääräisen pelaajan kohdalla jotain vallan muuta.

Level 5. Kunta on ylläpitää vanhaa ja “tehotonta” – koska sillä on arvo

Ja niin päästään kunnan elinvoimaisuuden kannalta äärimmäisen tärkeään asiaan eli vanhan ja “tehottoman” ylläpitämiseen. Osa kunnan elinvoimaa on nimittäin ikään kuin sisäsyntyisesti se, että asiat tapahtuvat hieman hitaasti ja joskus ne ei tapahdu ollenkaan. Tätä voisi kutsua pelissä turvamekanismiksi, jossa peli voidaan ladata uudelleen siihen pisteeseen, jossa huomattiin, että nyt tämä pelin suunta menee mönkään tai pelaaja heittää veivinsä. Tämä liittyy likeisesti edellä mainittuun liiallisen vapauden ongelmaan, koska kunta on pelinä kuitenkin yhteisöllinen ja ennen kaikkea sellainen, jossa kaikkien pelaajien pitää löytää pelaamisen ilo.

Taitaa olla niin, että meille kuntaan tarvittaisiin oma Community Manager.

Näillä sekavilla ajatuksilla yleisön eteen.

Marko

Hiljattain julkaistiin Kunnallisen kehittämissäätiön tutkimus (toteuttajana TNS Gallup Oy), jossa arvioitiin kunnan tärkeimpiä tehtäviä kuntalaisnäkökulmasta. Tutkimus oli satunnaishaastattelu, jossa haastateltiin hieman reilua tuhatta 18-75 vuotiasta, maantieteellisesti eri puolella Suomea asuvaa henkilöä Ahvenanmaalaisia lukuunottamatta; kuntalaisia itse kukin. Koska tulevaisuuden kunnasta ja sen rooleista puhutaan nyt jatkuvasti, tarkastelen tutkimusta hieman siitä perspektiivistä, joka sivuaa ennen kaikkea omaa vastuualuettani eli elinkeino/voimapolitiikkaa.

Tutkimus oli tiukan strukturoitu, sillä aihealueita tai oikeammin vaihtoehtoja kunnan mahdollisille tehtäville annettiin viisi: kunnan elinvoiman kehittäminen, kunnan henkisen ilmapiirin edistäminen, yhteisöllisyyden ylläpitäminen kunnassa, asukkaiden osallistumisen edistäminen (mukaan lukien demokratia-alustana toimiminen) sekä palvelutuottajana toimiminen; jokaista aihealuetta arvioitiin asteikolla erittäin tärkeää, melko tärkeää, ei osaa sanoa, ei kovinkaan tärkeää ja ei tärkeää, joita valitessa piti mielessä pitää nimenomaan kunnan tulevaisuuden tehtävät. Näistä saatiin tulokseksi oheisessa taulukossa näkyvät vastaukset (lähde: Kunnallissäätiön www-sivut):

gallup-tulevaisuuden-kunta-kesäkuu-2016

Kuten huomaamme, kunnan elinvoimaisuuden kehittäminen selvisi kyselyn “voittajana”, palvelutuottajana toimiminen taas jäi viidestä aihealueesta vähimmälle painotukselle, jos kohta melko marginaalisilla eroilla. Koska valitut aihealueet ovat vaikeita määritellä ja ne ovat siten hyvin monitulkintaisia (eikä tulokset näin formuloiduilla kysymyksillä tarkoita millään samaa eri kunnille ja ihmisryhmille), niin pyritäänpä pysähtymään hetki näiden tulosten äärelle ja miettimään mitä nämä tarkoittavat vaikkapa noin 40000 asukkaan Keski-Uusimaalaisen kunnan näkökulmasta.

Lähdetään liikkeelle kunnan elinvoimaisuuden kehittämisestä, joka liittyy elimellisesti erittäin laajaan alaan kunnan eri toimintoja. Koska kyseessä on ajatusleikki tulevaisuuden kunnasta, toimin tässä ja myöhemmin sillä oletuksella, että maakuntauudistus toteutuu leikaten sosiaalipuolen toiminnot mukanaan vuoteen 2019 mennessä: näin jäljelle jää erityisesti ja hyvin pelkistäen elinkeinopalvelut, sivistystoimi, tekninen toiminta (eli infra) sekä maankäyttö eli esimerkiksi kaavoitus. Ehkä jotain muutakin, mutta näin laveasti määritellen ainakin nämä.

Jotta elinvoiman kehittämistä voisi ymmärtää tehtävänä, on varmasti ihan ensimmäisenä määriteltävä mitä elinvoimalla ylipäänsä tarkoitetaan: määrällisiä asioita, kuten lisääntyvää asukasmäärää, tasapainossa olevaa kuntabudjettia, yhteisö- tai muita saatuja verotuloja, kaavoitettujen tonttien määrää vai laadullisia asioita, kuten terveitä ja aktiivisia kuntalaisia, koulutettua työvoimaa suhteessa kunnan väkilukuun, yritysten imagoa työnantajina, kunnan panostusta esimerkiksi taiteeseen tai kaavoitettujen alueiden esteettisiä ominaisuuksia. Vai kaikkien näiden yhteenlaskettua summaa?

Koska määritelmä on hankala, niin etenen vetovoiman määrittelyyn markkinoinnista tutun menetelmän eli segmentoinnin kautta: ensin on tiedettävä kelle vetovoima on suunnattu ja ketä sillä halutaan puhutella, jotta voidaan ylipäänsä tietää mitä sillä halutaan tarkoittaa missäkin yhteydessä. Viesti siis määräytyy sen mukaan kehen halutaan vaikuttaa, samoin myös viestin sisältö. Viime kädessä tämä on valintakysymys: millaisia kuntalaisia kuntaan tavoitellaan, millaisia yrityksiä kunnassa halutaan nähdä toimivan ja miten näiden tavoitteen mukainen hankkiminen tapahtuu siten, että se on pitkäjänteisesti ja ennen kaikkea taloudellisesti kestävällä pohjalla. Samalla tavalla nykyisten kuntalaisten suhteen näkisin vetovoiman hieman samaan tapaan kuin jokainen joka harkitsee ammatin tai työpaikan vaihtoa: mitkä ovat veto- ja mitkä työntötekijät omassa kunnassa, miten kilpailevan “organisaation” tarjous on parempi kuin nykyisen ja onko mahdollisesti “uranäkymät” jossain muualla houkuttelevammat.

Tästä päästään luontevasti toiseen aihepiiriin eli kunnan henkisen ilmapiirin edistämiseen, joka on yhtälailla äärimmäisen vaikeasti määriteltävä ja monisyinen kaikkine asiayhteyksineen. Henkinen ilmapiiri on siitä epäkiitollinen vaikuttamiskohde ettei siihen saa oikein minkäälaista konkreettista kosketusta, vaikka se epäilemättä on hyvinkin konkreettinen kaikkine mahdollisine ulottuvuuksineen: jokainen meistä lienee kokenut sen epämiellyttävän hetken, kun tuntee että nyt meidän maailmamme ei kohtaa ja olisipa mukava olla jossain muualla. Luen henkisen ilmapiirin siis kuuluvaksi samaan sarjaan kuin viihtyminen ylipäätään, joka puolestaan tarkoittaa jotain yhdistävää tekijää kuntalaisten välillä, tarpeeksi laajaa kirjoa erilaisia ihmisryhmiä joihin lähes jokainen voi kokea kuuluvansa ja/tai joko tiivimpää tai etäisempää suhdetta kanssakuntalaisiin, riippuen kunkin omasta näkökulmasta.

Ja näin tullaan yhteisöllisyyteen ja sen lisäämiseen, joka on tällä hetkellä yksi kuntastrategiatyön keskeisimpiä tavoitteita. Yhteisöllisyyden edistäminen on jälleen kerran hankalahko tehtävä, ottaen huomioon, että yhteisöllisyys syntyy jossain ihan muualla kuin yleensä kunnallisella tasolla; nykypäivän yhteisöllisyys muodostuu esimerkiksi harrastusten kuten musiikin, pelaamisen tai urheilun ympärille, se voi olla niin virtuaalista kuin perinteisemmän fyysistä ja niin edelleen. Yhtä kaikki, yhteisöllisyys ei ole mitään mikä luodaan, vaan se jotain joka joko syntyy tai sitten on syntymättä. Jos tämä yhtälö viedään kuntatasolle, niin asian voisi ajatella siten, että yhteisöllisyyden edistäminen on lähinnä noiden yhteisöllisyyden synnyttämistä tukevien asioiden edistämistä, jolloin kunnalle jää rooli olla eräänlainen “alusta”, jossa harrastaa ja kehittää niin henkisiä kuin fyysisiäkin virikkeitä.

Asukkaiden osallistumisen tukeminen tai edistäminen liittyy likeisesti yhteisöllisyyteen, mutta ennen kaikkea se on sitä, että kuntalaiset pystyvät ja osaavat olla osallisia kunnan päätöksenteossa, myös suunnittelu- ja toteutustyössä. Tällä hetkellä tämän työn keskeinen anti on erilaisten sähköisten palautejärjestelmien kehittäminen, mikä on tietenkin hyvä lähtökohta, koska on tärkeää, että kynnys yhteydenottoon on mahdollisimman matala ja tieto virtaa sekä saavuttaa oikean kohteen. Mutta lisähuomiota olisi syytä kiinnittää myös itse kunnan organisaatioon ja sen kehittämiseen; kunta on ennen kaikkea palveluorganisaatio, jolloin ensisijaisen tärkeäksi nousevat ne palvelut, joita kunta tuottaa: niiden suunnittelu käyttäjä- eli kuntalaisnäkökulmasta, palvelumuotoilu ja tietenkin sisällöllinen tunnettuus kuntalaisille. Palaan tähän kuntapalveluiden käyttäjälähtöiseen muotoiluun ja käyttäjäliittymäajatteluun myöhemmin ja paremmalla ajalla hieman laajemmin, sillä aihepiiri on äärimmäisen ajankohtainen.

Ja tästä päästään loogisesti juurikin palvelujen tuottamiseen, joka tässä kyselyssä jäi jumbosijalle, mutta joka itse asiassa on juuri sitä mihin kaikki neljä edellä mainittua omalla tavallaan jäsentyy: miten kuntalainen kokee oman kuntansa, millainen on se oman kunnan UX eli käyttäjäkokemus? Käyttäjäkokemus, joka esimerkiksi monissa peleissä välittyy pelaajille juuri niinä samoina ominaisuuksina, joita nykypäivän kunnat kaipaavat tehtävikseen. Koska näin on, lienee hyödyllistä ajatella kuntaa eräänlaisena pelinä, jossa pelin ‘ominaisuuksia’ täytyy pyrkiä kehittämään myös sen mukaan mihin suuntaan pelaajat niitä haluavat viedä – unohtamatta sitä taustalla pyörivää pelimoottoria, joka on kunnan edelleen jatkossakin tärkeinä säilyvät perustehtävät.

Marko

Harva välttyy Lean-ajattelulta nykyään, edes täällä kuntaorganisaatioissa. Meille, jotka ovat työuraansa tehneet valtaosin jossain muualla kuin kunnallisen puolen virkamiehinä, Lean-ajattelu on yleensä vielä hieman tutumpaa kauraa, varsinkin jos on ollut tekemisissä tuotannollisten kysymysten kanssa. Koska Lean-ajattelu tunkeutuu enenevässä määrin kuntaorganisaatioiden (tuotanto)prosesseihin, jossa erityinen arvo niillä nähdään yleensä muutostilanteissa (mihin ne sopivat lähtökohtaisesti melko huonosti, kerron kohta miksi), lienee aiheellista esittää muutama ajatus siitä mitä Lean voisi mahdollistaa kunnallisella sektorilla, mitä sen toteuttaminen aivan välttämättä vaatii ja mihin se ei missään tapauksessa ellei peräti ikinä tule sopimaan.

Lähdetäänpä liikkeelle prosessista, sillä ilman määriteltyä prosessia ei ole tuotannollista toimintaa, tapaa määritellä tuolle toiminnalle ja tulokselle arvoa eikä myöskään siten mitään mahdollisuutta mitattavasti parantaa sitä mitä Lean-ajattelun pitäisi ratkaista: turhuuden poistamista. Lähtökohtaisesti kunnallisella puolella tuotetaan mitä moninaisimpia palveluita lähtien kaavoituksesta ja maankäytöllisistä kysymyksistä (joihin muuten Lean sopii lähtökohtaisesti hyvin) päätyen puistojen kunnossapitoon ja laadukkaaseen peruskoulutukseen; menen kuitenkin jo (ehkä tulevan) maakuntauudistuksen innoittamana etunojassa ja pitäydyn erityisesti elinkeinopalveluissa (tai trendikkäämmin elinvoimapalveluissa), koska niistä itse Tuusulan kunnassa vastaan ja ne kun lienevät yksi niistä tehtävistä, jotka kunnille tulee jäämään myös jatkossakin, kun pilliin vihelletään 1.1.2019.

Elinkeinopalveluiden pilkkominen prosesseiksi edellyttää selkeitä tavoitteita, koska ne ovat itse prosessien tuotosta tai pikemminkin niiden toteutumisen kautta voidaan mitata miten hyvin ja tehokkaasti itse prosessi toimii. Koska elinkeinopalvelut on moninainen palvelukokonaisuus, sille voidaan määritellä esimerkiksi neljä pääasiallista tavoitetta täällä Tuusulassa: uusien yritysten syntyminen ja sijoittuminen, matkailun edistäminen Tuusulanjärven alueella, kunnan työttömyysprosentin painaminen alaspäin eli työllisyyden lisääminen, ja markkinoinnillinen toiminta, joka tosin on enemmänkin väline saavuttaa kaikkia muita tavoitteita kuin itsessään itsenäinen tavoite. Näitä tavoitteita mitataan erilaisilla mittareilla, joista osa on luonnollisesti määrällisiä, osa laadullisia ja osa jotain, jotka on molempia. Annan esimerkin: yritysten sijoittumisessa mitattavia määrällisiä asioita on erityisesti loppupäässä olevat asiat, kuten sijoittuvien yritysten määrä, myytyjen tonttien arvo, kertavaikutukset alueen taloudelle ja työllisyydelle ja toisaalta välilliset vaikutukset alueen taloudelle ja työllisyydelle. Laadullisia taas sijoittuvan yrityksen toimiala, imago, tunnettuus ja ylipäänsä se minkälaisen lisäarvon yritys tuo mukanaan suhteutettuna siihen yritysprofiiliin, jota sijoittumisella on pyritty tavoittamaan. Näissä kaikissa menee vielä tietenkin määrällinen ja laadullinen ristiin, sillä imagoltaan hyvä yritys tuo mukanaan haluttuja työpaikkoja ja niin edelleen. Yhtäkaikki, sijoittumiseen liittyvät prosessit ovat melko monimutkaisia kokonaisuuksia, joissa Lean-ajattelun soveltaminen suoraan ei ole kovinkaan helppoa, koska ei ole olemassa mitään tiettyä ennaltamäärättyä tapaa tai myyntiprosessia, jolla isohkoja tonttikauppoja voisi “luukuttaa”. Soveltuuko Lean siis tonttimyyntiin? No ei sovellu, ainakaan isoihin.

Entä sitten vaikkapa markkinointi? Siihen Lean-ajattelu sopii selkeästi paremmin, koska esimerkiksi markkinointikampanjoiden suunnittelu, roolitusten ja tehtävien jakaminen sekä ylipäänsä kokonaisuuksien hallinta on sellaista toimintaa, jossa “turha” on mielellään eliminoitava pois aikaa viemästä. Markkinointi on myös tyypillisesti jotain, jota tykätään manageerata ylhäältäpäin. Kuitenkin Lean-ajattelun pohjalla oleva tuotannollisen prosessin optimoiminen asettaa markkinointiin myös omat haasteensa; olen itse sitä koulukuntaa, joka uskoo juuri sen “turhan” olevan sitä oikeanlaista luovuutta, josta syntyy ne kaikkein epätodennäköisimmät, mutta samalla kiinnostavimmat ideat. Vanha kunnon ideamyrsky pienellä porukalla toimii aina. Leikkaamalla siis markkinoinnin saralla heti kättelyssä “turhat” rönsyt leikataan todennäköisesti myös paras lopputulos ja päädytään ei-kiinnostavaan, virkamiesmäiseen, koska optimaalinen pyrkii hakeutumaan keskitielle. Tämä johtuu siitä, että jos tuotannollinen prosessi ei ole tarkkaan määritelty niin tehtävien kuin rutiininomaisen suorittamisenkin suhteen, niin on äärimmäisen vaikeaa arvioida mikä osa kyseisessä tuotannossa tuottaa oikeasti lisäarvoa ja mikä on sitä turhaa, joka pitäisi “leanata” pois. Luovien prosessien suhteen taas haaste on se, että ei ole olemassa mitään tiettyä oikeaa tapaa, jolla jokin asia voitaisiin tehdä luovasti, vaan pikemminkin juuri jollain erityisen lähtökohtaisesti “väärällä” tavalla saatetaan saada irti paras lopputulos. Annan taas esimerkin: kliseisesti jokaisen meistä luovissa kehittämistehtävissä mukana olevien pitäisi olla innovatiivinen, ketterä ja ajatella outside-the-box; jos taas niin teemme, niin emme toimi Lean-ajattelun mukaisesti, koska emme lähtökohtaisesti voi toimia minkään ennaltamäärätyn prosessin mukaan, muutenhan emme tekisi mitään innovatiivista, oikeasti ketterää emmekä takuuvarmasti toimisi olemassa olevien oletusten vastaisesti. Emme siis kehittäisi mitään, vaan olisimme vain osa ennaltamäärättyä  tuotantoa.

Näin ollen markkinointiin Lean-ajattelu sopii tuotantovaiheeseen, edellyttäen ettei siinä tarvitse juurikaan ajatella mitään, noin kärjistäen.

Nyt tästä kaikesta saattaa muodostua kuva, että en pidä Lean-ajattelusta, joka ei suinkaan ole totta. Ihailen suuresti japanilaista tuotannollista tehokkuutta ja sovellan itse Lean-ajattelua esimerkiksi omassa henkilökohtaisessa työssäni siten, että menen kaikkeen (mihin se sopii) tavoite edellä; määrittelen tavoitteen ja pyrkiessäni sitä kohti eliminoin välittömästi turhat asiat pois, jos vaikuttaa ettei ne vie sinne minne olen menossa. Tässä piilee julkisella puolella se kaikkein isoin Lean-mörkö omien havaintojeni mukaan: jos henkilökohtainen työnkuva ei sovellu Lean-ajattelun käyttämiseen eikä tehty työ linkity mihinkään tuotannolliseen kokonaisuuteen ymmärrettävästi ja selkeästi, niin on äärimmäisen vaikeaa toteuttaa mitään periaatetta omassa työssään olivatpa ne miten hienoja tahansa ja miten tehokkaita toisaalla hyvänsä. Leaniin pitää olla henkilökohtainen suhde, sen pitää ratkaista joitain ongelmia, joista ajankäyttöä lienee se kaikkein suurin. Nyt päälleliimattu Lean-ajattelu kuormittaa henkilöä, jonka työhön tuo menetelmä ei sovellu, jolloin ratkaisun sijasta tarjoammekin ongelmia. Samalla “varmistamme” muutosvastarinnan jatkossakin.

Toinen suuri uhka on vanha malli, joka on niin monelle tuttu: mennään tekniset ratkaisut edellä (varsinkin nyt, kun epämääräinen digitalisaatiotavoite on vastaus kaikkeen) ja odotetaan, että jonkun työkalun käyttöönotto muuttaa taikaiskusta koko organisaation ketteräksi, innovatiiviseksi ja tehokkaammaksi. Ottaen vielä huomioon tekniset haasteet, jotka kunnallisella puolella on eli käytännössä emme voi kustannussyistä hankkia kaikille työntekijöille viimeisintä huutoa olevaa tekniikkaa, ei kaikkein vähiten hankintalain ja -periaatteiden takia, niin olemme pian itse virittämässämme digitalisaatioansassa: ajamme väkisin käyttöön teknologioita, jonka käyttöä työskentelymetodimme, työnkuvamme ja tuotannolliset prosessimme eivät tue ja jotka ovat epäyhteensopivia paitsi teknisessä mielessä, niin myös organisaatiorakenteen suhteen. Talon peruskorjaus lähtee perusteista ja perustuksista, ei sisustuksesta ja uudesta televisiosta.

Mikä sitten ratkaisuksi eli onko Lean-ajattelulla mitään toivoa täällä kunnallisella puolella? On toki, mutta lähtökohdan pitää olla oikea: kun organisaatioita uudistetaan, niin koko organisaatiorakenne, työtehtävien luonne, tiimit, tavoitteet ja viime kädessä strategia (niin, sekin) pitää olla sellaisella asennossa, että ylipäänsä Lean-ajattelu tai mikä tahansa muu tavoitehakuinen ajattelu sopii siihen yhteen. Vasaralla ei voi ruuvata eikä luudalla lentää, mutta niiden yhdistelmällä voi hakata nauloja ja lakaista lattioita. Sillä yhtä vaikeita yhtälöitä kunnallisella puolella joudutaan yhdistelemään, jotta Lean-ajattelulla voisi olla oikeasti jalansijaa sellaisenaan ja kokonaisuudessaan. Ja se yhtälö ei ole mahdoton, mutta se vaatii ensin koko organisaation uudenlaista määrittelyä tavoitteineen, tuotteineen ja tehtävineen.

Marko

Olen pitkin alkuvuotta istunut jos jonkinlaisissa tilaisuuksissa, joiden aiheena ovat olleet kilpailukyky, investointien houkutteleminen Suomeen ja alustatalous. Näistä ensimmäinen on monisyinen käsite kattaen koulutetusta työvoimasta ja tuon työvoiman hinnasta aina sijaintitekijöihin sekä viime kädessä tuotettujen tuotteiden ja palveluiden laatuun; toinen lienee meille kaikille käsitteenä melko itsestäänselvä ollen yleensä (mutta ei aina, ainakaan Suomen tapauksessa) seurausta ensimmäisestä kohdasta ja kolmas kohta taas on osa liiketoiminnan “überisaatiota”, jossa palveluiden tarjoajat toimivat välittäjinä ja brändäävät tuotteen, mutta eivät varsinaisesti valmista yhtään mitään. Voisi siis sanoa, että nämä kolme käsitettä muodostavat omanlaisensa arvoketjun, jossa kilpailukyky luo perusedellytykset ylipäänsä tehdä yhtään mitään taloudellisesti kannattavasti, investoinnit määrittävät vauhdin ja suunnan, jossa tuota kapasiteettia käytetään ja jalostetaan, ja alustatalous tarjoaa paikan, jossa tämä kaikki tapahtuu – näin hyvin pelkistäen sanoen.

Nyt sitten siihen kysymykseen, että miltä tilanne näyttää Suomessa? Otan heti alkuun lähtökohdaksi Työ- ja elinkeinoministeriön (tuttavallisemmin TEM) Alueelliset innovaatiot ja kokeilut (AIKO) -hankkeen (koska eihän mitään tapahdu ilman ylhäältä johdettuja hankkeita…), jonka tarkoituksena on “turvata koko Suomen kilpailukyky, edistää kasvua ja hyödyntää maan eri osien voimavaroja ja osaamista. Alueiden elinkeinorakennetta vahvistetaan yritystoiminnan edellytyksiä ja alueiden uudistumiskykyä parantamalla.” Kyseessä on siis perinteinen “innovaatiogeneraattori”, josta syntyy ehkä jotain uutta, se varmaankin parantaa Suomen kilpailukykyä ja toimii myös ja kenties jonkinlaisena alustana niin ikään jonkinlaiselle yrittäjyydelle. Ihan perinteinen ministeriövetoinen projekti siis. Rahaa on jaossa 30 miljoonaan euroa, joka jyvitetään kolmelle vuodelle.

tem

Olen itse ruohonjuuritason pöhinän ja siksi hivenen erilaisen toimintatavan kannattaja. Vaikka näen tässä TEM:n toiminnassa paljon uutta ja hyvää, niin uskon silti, että se ihan oikea draivi saadaan päälle yksinkertaisesti mahdollistamalla asioita, ei niinkään osoittamalla joillekin toimi(joi)lle lisää resursseja. Annan esimerkin: jos halutaan saada aikaan kasvuyrittäjyyttä, niin yksi keino siihen on purkaa ja keventää jo olemassa olevia esteitä esimerkiksi lainsäädännön, hankintasäädösten ja työvoimakustannusten suhteen sekä ylipäänsä kaikkea sellaista, joka vahvistavaa kasvua  tukevaa toimintaa; ei siis niinkään hankkeistaa uusi kokeileva hallintohimmeli, joka ohjaa kyllä verorahat monen mutkan kautta yrittäjienkin tileille, mutta ottaa itse eroosion lailla siitä välistä osansa ja tämän lisäksi on hitaampaa niin suuntansa kuin vauhtinsakin puitteissa. Parasta on toisenlaisessa toiminnassa sekin, että turhien sääntöjen ja lakien muuttaminen/poistaminen on säästöä joka suhteessa, tuoden samalla lisää rahaa kansantalouden kiertoon, työpaikoista nyt puhumattakaan.

Toinen keskeinen ongelma on fokusointi ja siihen liittyvä pitkäjänteisyys tai pikemminkin sen puute. Vaikka kokeilemisen kulttuuri on ehdottoman tärkeää ja se ihan oikeasti tuottaa tuloksia, niin räpiköimällä vedessä entistä kovemmin ei auta kasvattamaan lonkeroita; pitää ymmärtää mikä määrä raajoja on olemassa, miten ne toimivat keskenään koordinaatiossa ja sitten alkaa hiljalleen painella eteenpäin. Voidaan siis ajatella, että kilpailukyky on sitä, että osaa ylipäänsä uida (joka vaatii yleensä pitkäjänteistä toimintaa), investoinnit määrittää sen mihin suuntaan ja miten kovaa mennään, ja alustatalous se millaisessa altaassa tai meressä oikein pärskii, ketä muita siellä on kisaamassa ja millä tyylillä halutaan eteenpäin pyrkiä. Otan taas esimerkin: hiljattain Cinia rakensi 15 terabitin merikaapelin Saksasta Suomeen, mahdollistaen muun muassa Hetzner GmbH:n investoinnin Etelä-Tuusulaan Jusslan yritysalueelle. Tästä on seurannut loistavia mahdollisuuksia paitsi Suomelle, niin erityisesti Tuusulan elinkeinoelämälle. Voidaan siis jo edellä mainittua kaavaa mukaillen sanoa, että merikaapeli on osa kilpailukykyä, datakeskus siitä seurannut investointi ja Tuusula tulevine miljoonan rakennusneliömetrin Fokus-yrityspuistoineen osa alustataloutta.

IMG_3214

Ei siis lienekään ihme, että Tuusula aikoo olla etulinjassa uudenlaisessa elinvoimatoiminnassa, jossa kuntatason toimija tarjoaa sijoittuville yrityksille houkuttelevan, joustavan ja ennen kaikkea mahdollisimman paljon mahdollistavan “alustan”, jonka puitteissa tullaan rakentamaan maailmanluokan yrityspuisto kaikkine herkkuineen. Kun tähän yhtälöön lisätään alati kasvava ja kehittyvä Helsinki-Vantaan lentokenttä (jonka välittömässä läheisyydessä Fokus tulee sijaitsemaan, mahdollistaen jopa suoran integraation kenttään) ja Kehä IV, niin puhumme alustatalouden mielessä sellaisesta “merestä”, jossa liikkuu niin isot kuin pienetkin uimarit kaikki toisiaan hyödyntäen – kliseisesti määritellen puhumme jopa omasta ekosysteemistä.

Olen itse esitelmöimässä aiheesta Competitiveness and Business Development in Airport City -seminaarissa, joka järjestetään 9.6.2016 Heurekassa ja jossa jaan hieman laajemmin ajatuksia siitä millainen Fokus tulee olemaan ja milloin tämä kaikki tapahtuu. Sikäli, että kiinnostuit tapahtumasta, niin ilmoittautuminen tapahtuu siihen tästä.

Nähdään siis siellä!

Marko

 

 

Yksi tämän päivän kuumista avainsanoista ja -tavoitteista kuntasektorilla on kuntalaisten osallistaminen päätöksentekoon ja kunnan toimintaan. Mielellään tämä tapahtuu vielä siten, että kunnan järjestämistä palveluista, kunnan virkamiehistön päätöksistä ja viime kädessä koko kuntaorganisaatiosta tulee käyttäjälähtöisiä, kuntalaisten tarpeet huomioivia ja sitä kautta enenevässä määrin läpinäkyviä kuntalaisprosesseja. Tavoite on tietenkin hieno ja kannatettava eikä kuntademokratian ideassa tai sisällössä olekaan mitään sen suurempaa ongelmaa; päinvastoin, kuten niin monessa muussakin asiassa (mm. työllisyydenhoito, jne.) voi melko suorasukaisesti väittää, että lähestulkoon kaikki jakavat saman ymmärryksen tämän suuntaisen toiminnan tärkeydestä. Siinä missä tavoitteessa ei olekaan juuri kiisteltävää, nousee esiin suurin haaste itse aktivoinnin toteuttamisessa eli menetelmät ja toimenpiteet miten se aktivointi oikein tapahtuu?

Yksi ratkaisu – joka ainakin Suomessa on yleinen “lääke” lähes vaivaan kuin vaivaan – on perustaa asiaa ratkaisemaan projekti tai hanke, jonka tavoitteena on luoda ns. parhaita käytänteitä nimenomaisesti aina kulloisenkin ongelman taklaamiseksi. Tämä ajattelumalli nojaa siihen uskoon, että kun joku asia tavoitteineen projektisoidaan tai hankkeistetaan, niin syntyy melko automaattisesti jonkinlainen uusi innovatiivinen toimintamalli, jota ei ole aikaisemmin ollut, johon ei myöskään aikaisemmin ole ollut riittäviä resursseja ja joka ylittää sen hetkisen perustoiminnan organisaatioissa. Projekti siis oletusarvoisesti täydentää, kiihdyttää ja parantaa organisaation toimintaa toimimalla eräänlaisena apumoottorina ja virityssarjana juuri siellä missä noita apukeinoja kaikkein kipeimmin tarvitaan. Lisäksi projekti – jonka tulokset pitää yleensä olla tiedossa jo hankehakemusta jätettäessä – alkaa keskimäärin aikaisintaan vuoden sisällä ongelman havaitsemisesta ja hakemuksen jättämisestä; rahoitusta kun pitää hakea kulloisenkin instrumentin käytänteitä kunnioittaen.

Toinen yleensä automaattisesti suoritettava ratkaisu jonkin tavoitteen saavuttamiseksi on jokin kulloisenkin ajan megatrendin omaksuminen vähintään puheisiin; olemme kaikki varmasti jo kuulleet miten aikoinaan Internet, sosiaalinen media, innovaatiot, palvelumuotoilu, mobiiliapplikaatiot ja viimeisimpänä digitalisaatio ratkaisevat kaikki ajateltavissa olevat ongelmat, kunhan vain “joku” tekisi niillä “jotakin”.  Yleensä nämä megatrendit näyttäytyvät mielellään osana projekteja tai hankkeita, missä ei taaskaan ole lähtökohtaisesti mitään väärää tai tuomittavaa, sillä en tietenkään vihaa tai vierasta ulkoisesti rahoitettuja projekteja sinällään. Pikemminkin näitä ratkaisuja yhdistää yleensä epämääräinen tai huonosti jäsennelty sisältö, sinnepäin mietitty kohderyhmä ja jokseenkin melkoinen epäsopivuus oman toiminnan kanssa – megatrendeissä kun on kuitenkin “pakko” olla mukana, kun muutkin niin tekee. Näin hukkuu samalla koko projektin idea, kun sen tarkoituksena on itsearvoisesti tuottaa sellaista lisäarvoa, jota ei pystytä edes millään mielekkäillä mittareilla mittaamaan tai todentamaan.

Olen tutkija- ja yrittäjätaustaisena henkilönä havainnut yhden merkittävän asian, jota olen yrittänyt pitää jonkinlaisena ohjenuorana omassa työssäni ja elämässäni: yksikään idea ei ole sinällään minkään arvoinen, vaan vasta sen ympärillä oleva toiminta on arvokasta. Suunnittelu ilman toteutusta ei johda koskaan mihinkään tulokseen, idea ilman tekemistä ei koskaan realisoidu miljoonina pankkitilillä eikä ilman mahdollisimman perusteisiin meneviä pieniä tekoja ole koskaan mitään isompaakaan urakkaa tehtynä. Tästä syystä emme ole lähteneet Tuusulassa projektit tai hankkeet edellä mihinkään tehtävään, joka pitäisi mystisesti saada tehtyä, vaan olemme yrittäneet kääriä hihat ja rullata asiat vauhtiin itse; luottaen siihen, että liikkuvaan junaan – kulki se sitten hivenen hiljempaakin – on huomattavasti houkuttelevampaa hypätä, kuin paikallaan seisovaan. Paikallaan olevasta junasta kun on sitä paitsi suuri houkutus hypätä pois heti ensi tilaisuuden tullen, kun ei ole oikein selvillä edes mihin suuntaan se sitten joskus mahdollisesti lähtee.

Järjestimme 16.4.2016 Hyrylässä PopUp! Tuusula -tapahtuman, joka onnistui ainakin meidän järjestäjien mielestä erinomaisesti: 3404 kävijää, 60 näytteilleasettajaa paikallisista yrittäjistä sekä yhdistyksistä ja jopa kunnan sähköiseen palautejärjestelmään jätettyjä kiitoksen sanoja. Tapahtuma oli siis kaikin puolin onnistunut. Kaikki tämä muuten muutaman tonnin budjetilla siten, että saimme paikkamyynnillä lähes “omat pois”. Mutta koska on tärkeää saada toimintaa aikaan myös jatkossa (kertaluonteinen tapahtuma sitä yleensä ei synnytä), mietimme asian hivenen laajemmin; mitä jos PopUp! Tuusulasta luotaisiin rohkeasti sateenvarjo toiminnalle, brändi, jonka alla kaikenlaista kuntalaisten toimintaa voitaisiin jatkossa järjestää, oli kyseessä sitten iso tai pieni tapahtuma, missäpäin Tuusulaa tahansa.

Tästä syntyi ajatus tapahtuman laajentamisesta PopUp! Tuusula -tapahtumatilaksi, joka sai lähtölaukauksen samaan aikaan kuin itse tapahtuma järjestettiin ja josta toivomme pilottia, joka laajenee koko kunnan alueelle. Koska tila ei tuota itsessään yhtään mitään, halusimme saada sinne heti alusta lähtien pöhinää eli käyttäjiä. Uskalsimme odottaa itse tapahtumaan kävijöitä, joten luotimme, että myös Hyrylän torin laidalla sijaitsevaan tapahtumatilaan eksyisi muutama rohkea ilmoittautumaan  PopUp! Tuusula -brändin alla järjestettävän tapahtuman organisaattoriksi. Emme etsineet niinkään ideoita, koska niitä on paljon helpompi kerätä kuin saattaa liikkeelle itse toimintaa, vaan suunnitelmaa milloin tapahtuu, kenen toimesta ja mitä. Kun tila tarjotaan maksutta käyttöön vastineeksi tapahtumasta, niin mielestämme olisimme silloin sujut ja jopa saamapuolella. Etukäteismarkkinoimme mahdollisuutta varata tilaa toki, mutta pääosin meillä oli hullu luottamus siihen, että tapahtumat ja tekeminen loisi enemmän tapahtumia ja enemmän tekemistä; pitäisi siis sen junan liikkeessä sillä aikaa, kun itse ei ole sitä ajamassa.

Ja koska pieni kilpailu luo aina ylimääräistä kutinaa, niin ratkaisimme asian näin:

IMG_3117

IMG_3116

Kalenteriin saimme näin jo tapahtumia ja lisää tulee koko ajan! Vielä on liian aikaista kertoa sen kummemmin PopUp! Tuusula -tapahtumatilan tapahtumista eikä julistaa kilpailun voittajaakaan, sillä kilpailu jatkuu aina heinäkuun loppuun. Kuitenkin jo nyt näyttää siltä, että kuntalaisten aktivoiminen on ainakin tältä osin onnistunut paremmin kuin uskalsimme edes odottaa. Eikä tarvittu sitä projektiakaan.

Marko

PS. Tervetuloa PopUp! Tuusula -tapahtumatilaan järjestämään tapahtuma!

IMG_3114

Tervetuloa mukaan elinkeinopäällikön työhöni!

Aloitan kirjoitteluni asiasta, joka jyllää otsikoissa ja keskusteluissa, ja jossa tapahtuu samaan aikaan erittäin paljon ja ei taas toisaalta yhtään mitään: työllisyydenhoidosta. Työllisyydenhoito on osa elinkeinopalveluita Tuusulan kunnassa, ja hyvä niin; työllisyys ja elinkeinoelämä kun menevät väistämättä käsi kädessä, koska ilman menestyviä yrityksiä ei ole työpaikkoja, joihin työllistyä. Kuitenkin samaan aikaan työllisyydenhoidon problematiikka on moniulotteisempi eikä sitä oikein voi pelkästään tarkastella menestyvien yritysten määrällä, vaan myös niissä olevien työpaikkojen laatuvaatimuksilla – yritysten menestyminen kun ei automaattisesti tarkoita sitä, että ne työllistäisivät, vaikka yrityksillä siihen resursseja olisikin.

Nykypäivänä työllisyydenhoidon perusparadigmat näyttävät olevan seuraavat:

  • Yritysyhteistyö on avain onneen eli pyrkimällä rakentamaan yhteistyötä työllistämishankkeiden ja yritysten välillä ratkaisemme vähintään osittain työllistymisen ongelmat – työpaikat kun syntyvät tilastollisesti juuri pk-sektorin yrityksiin
  • Samanaikaisesti uskotaan yksilökeskeiseen uravalmennukseen ja matalankynnyksen toimintaan, sillä työttömyydessä on kyse jostain sellaisesta konsultaatiota vaativasta ongelmasta, jonka vain tällainen toiminta voi ratkaista
  • Työllistämisestä pitää luoda uusi palvelumalli, joka huomioi kokonaisvaltaisesti paitsi nämä edellämainitut asiat, niin myös tekee sen uudella, “innovatiivisella” tavalla. Mielellään tämä palvelu on linjassa (epämääräisen) digitalisaatiotavoitteen kanssa.

Missään näissä ei tietenkään ole sinällään mitään vikaa eivätkä ne tavoitetasollakaan ole mitenkään vastustettavia. Kaikki on kuitenkin syy-seuraussuhteessa ja näiden olettamusten/seurausten taustalla tuntuu loogisesti olevan seuraavat syyt:

  • Yritysyhteistyötä ei tehdä joko ollenkaan, riittävästi tai ainakin laittamalla siihen merkittävästi lisää resursseja sen kautta saatavat tulokset paranevat parantaen siten myös työllisyyttä
  • Yksilöitä ei huomioida työnhakutilanteissa, työnhakijalta puuttuu joko tarvittava osaaminen, verkosto, itsensä markkinointikyky tai muuten vaan hänellä on joku este, joka ei mahdollista työllistymistä ilman pituus- ja syvyyssuunnassa etenevää sparrausta
  • Vanhat palvelumallit eivät toimi tai vähintään kohderyhmät ovat väärät tai sitten ohjaus ei toimi eri palveluiden välillä tai kaikki nämä yhdessä

Huomionarvoista on tietenkin se, että missään vaiheessa työllisyydenhoidossa ei pyritä yhteen minusta kaikkein merkityksellisimpään asiaan: koko työllistymisprosessin yksinkertaistamiseen, suoraviivaistamiseen ja sitä kautta väistämättä palveluvalikon karsimiseen. Tämä edellyttää toimijoiden karsimista, ei vastuiden ja velvollisuuksien ripottelua eri paikkaan vieläpä siten, että päätösvalta ja tulosvelvollisuuskin ovat eri organisaatioissa (kunta vs. valtio). Todennäköisesti taas tänä vuonna saamme laajan kirjon uusia työllisyyshankkeita aloitettavaksi erilaisin rahoituspohjin, joista ei tietenkään pidä syyllistää hankkeiden alullepanijoita, hakijaorganisaatioita, työntekijöistä nyt puhumattakaan; tunnen heitä paljon ja minusta tuntuu, että kaikkien heidän kanssaan tavoite on kokolailla sama – luoda mahdollisimman tarkoituksenmukainen ja tehokas malli, jossa työnhakija virtaa läpi palvelusta selkeällä, tavoitteellisella tavalla kohti työllistymistä, mielellään avoimille työmarkkinoille.

Mikä on sitten Tuusulan malli tämän kaiken keskellä? Olemme olleet siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että historiallisesti työttömyys Tuusulan kunnassa on ollut alhaista, väestö on nuorta ja elinvoimaista sekä muutoinkin koulutettua ja työssäkäyvää. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut ja työllisyydenhoidolle asetetut vaatimukset ovat aitoja ja haastavia. Toinen onnekas tilanne meillä on ollut se, että olemme voineet aloittaa melko lailla puhtaalta pöydältä työllisyydenhoidon suunnittelun kokonaisvaltaiseksi malliksi, jonka johtavia periaatteita on jo olemassaolevien palveluiden mahdollisimman tehokas hyödyntäminen (lue: ei mitään päällekkäisyyksiä mihinkään suuntaan), erityishuomio näiden palveluiden liitoskohtiin (jotta palveluista toiseen siirtyminen on tehokasta ja etteivät ihmiset jää “jumiin” johonkin tiettyyn palveluun), katvealueiden tunnistaminen (jotta kaikki työllisyydenhoidon palveluita tarvitsevat pääsevät em. palveluiden piiriin) sekä yhtenäinen, työnhakijalle yksinkertaisena, mutta myös ennen kaikkea selkeän tavoitteellisena näyttäytyvä polku siihen maaliin, jota hän realistisesti tavoittelee.

Tällä linjauksella Tuusulan kunta lähtee tavoittelemaan työttömyyden kasvun taittamista. Erityishuomiota pyrimme laittamaan siihen, että palvelut olisivat katettavuudeltaan mahdollisimman hyviä; tällä hetkellä tilanne kun näyttää siltä, että nuorille palveluita löytyy runsaasti, mutta kokeneemmille työnhakijoille ei niinkään.

Marko

PS. Oheinen kuva on kuvaus palveluvalikosta nuorille, alarivin palvelut ovat lähes kaikki tarjolla myös noihin ylempiin lodjuihin.

WP_20160317_12_58_29_Pro